Kauneus on ollut asia ihmisen ensi askelista tämän planeetan päällä, jota on ihannoitu ja toivottu. Kauneutta on pyritty luomaan lisää ja sen karkoittajia hävittämään. Hyvyyden nimeen, monet ajattelevat, sillä eihän kaunis, iloa tuottava asia voi olla paha. Ajatus se on sekin, mutta kuten kaikessa muussakin, liika on aina liikaa. Liiallinen kauneus muuttuu pahan siemeneksi, joka on piilossa hyvyyden verhossa. Sanonnat “Susi lampaan vaatteissa” ja “Moni kakku päältä kaunis” kertovat asiasta enemmän kuin tarpeeksi. Sen saa huomata ja tuntea myös Dorian Gray, Oscar Wilden teoksen “Dorian Grayn muotokuva” päähenkilö, nuori ylhäisömies.
Dorian Gray on kaunis ja viaton nuorimies. Hän valloittaa olemuksellaan ympäristönsä tajuamatta tuskin itse sitä lainkaan. Syvintä mahdollista rakkautta ja ihailua häntä kohtaan osoittaa taidemaalari Basil Hallward, joka ikuistaa Dorian Grayn kuvan kankaalle hänen ollessaan kauneimmillaan ja viattomimmillaan. Hieman myöhemmin tämä muotokuva on koituva hänen kohtalokseen.
Käännekohta Dorian Grayn elämässä tapahtuu uuden tuttavuuden myötä. Hallward arvaa oitis, ettei tilannetta saisi päästää tapahtumaan, mutta pienenä ja ehkäpä hieman heikkonakin ihmisenä hänellä ei ole voimaa estää tapahtumia. Niinpä Dorian Gray tapaa Hallwardin ystävän, itsekkään, omapäisen ja suustaan sulavan lordi Henry Wottonin. Lordi Henry opettaa Dorian Grayn ymmärtämään omaa kauneuttaan, ja sen lisäksi hän paljastaa hänelle salaisuuden: kauneus on katoavaista ja ilman kauneutta ei ole mitään. “Nuoruus! Nuoruus on ainoa asia, joka yleensä merkitsee jotakin!” lordi Henry tiivistää.
Dorian Gray on vielä nuori, ymmärtämätön, ja hän ottaa avoimesti vastaan tiedon, joka annetaan. Kauneudesta on tuleva hänelle ainoa asia, joka merkitsee, muusta ei väliä. Säilyttääkseen kauneutensa hän lausuu jumalille rukouksen, ettei koskaan vanhenisi. Toive toteutuu: Dorian Gray pysyy ennallaan, mutta Hallwardin hänestä maalaama muotokuva vanhenee ja vääristyy hänen henkisen rappionsa myötä.
“Dorian Grayn muotokuva” on tarina todellisesta kauneudesta, kauneuden syvimmästä luonteesta. Oscar Wilde on mainio kirjoittajaja on loistavasti onnistunut luomaan kertomuksen elämännautiskelijasta, jollaiseksi itsekin tunsi itsensä. Kammottavinta kirjaa lukiessa ja sen luettuaan oli huomata, että Dorian Gray todella oli kaunis ja että hän periaatteessa toimi itseensä nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Hän eli elämän, jota melkein ihannoi, sillä kauneushan on maailman kantava voima ja se, jolla sitä on, saa pitää kaikki langat käsissään. Se ei ole tämän kirjan opetus, tai ainakaan sen ei pitäisi olla, mutta onko se tämän maailman opetus? Tulisiko meidän kaikkien elää kuten Dorian Gray sydämessämme ja mielessämme vain kauneuden eri muodot?
Tämä kertomus elostelijasta julkaistiin ensi kerran 1891. Se sopi hyvin tuon aikakauden teemaan, jolloin vanhat viktoriaaniset arvot olivat katoamassa ja ihmisten huulilta kaikuivat sanat: totuus, kauneus, vapaus ja rakkaus. Etenkin kauneus ja rakkaus olivat vallinneet maan päällä jo pitkään mutta vasta nyt alettiin tunnustaa niiden todellinen merkitys.
1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat etenkin runoilijoiden ja taitelijoiden aikaa: he olivat sanansaattajia ja uusien arvojen todellisia toteuttajia. Oscar Wilde edusti selkeästi tätä uutta taiteilijoiden polvea. Hän olikin yhtä kuuluisa niin tuotoksistaan kuin elämäntyylistään ja lentävistä lauseistaankin. Kauneuden arvostus oli hänen sisällään yhtä vahvasti, ehkä osin vahvemminkin, kuin muillakin tuon ajan taiteilijoilla.
Maailma ei kuitenkaan ole enää aivan samanlainen kuin sata vuotta sitten. Kauneuden, vapauden, totuuden ja rakkauden eteen ei enää tarvitse taistella, vaan ne ovat jo itsestäänselvyyksiä. Jos joltakin ne puuttuvat, on se vakava uhka. Tärkienä arvoina niitä siis kaikesta huolimatta pidetään edelleenkin.
Kauneus on saanut uuden, jopa suuremman merkityksen. On alettu järjestää kauneuskilpailuita, moniin ammatteihin on tiettyjä kauneudellisia vaatimuksia, ja joka paikasta tuputetaan vinkkejä parempaan elämään kauneuden siivellä. Rumuus ei ole enää kauneuden vastakohta tai elämän tosiasioita, eikä se ole enää vain jotain vältettävää, vaan se on totaalinen vääryys ja epäonni, jota ei yksinkertaisesti suvaita: se kitketään tai peitetään keinolla millä hyvänsä. Rumuudelle ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä paikkaa.
Monesti puhutaan että paljon on muuttunut sitten 1900-luvun alun, ja onhan se tottakin. Maailma on kehittynyt, mutta se on kehittynyt siitä siemenestä, joka vuosisadan vaihteessa kylvettiin. Ja siinä siemenessä on kaikkien sitä aiempien aikojen kosketus. Maailman ei varsinaisesti voi sanoa muuttuvan, sillä se vain kehittyy.
Kauneuden tavoittelu on ihmisen perusluonteita. Ihminen ja kauneus ovat toisilleen luotuja. Mutta kuten Dorian Graykin saa kokea, ei kauneus ole keino saavuttaa hyvyyttä. Kauneus on keino nautintoon, iloon ja kukoistukseen. Mutta vain hetkellisesti. Kun kauneus katoaa, katoaa sen mukana kaikki, mitä se on tuonutkin. Oscar Wilde koki tämän, kuten Dorian Graykin. Molemmat elivät kauneuden ympäröiminä, siitä nauttien, mutta kuolivat hyljeksittyinä, Dorian Gray vielä tuskankin saattelemana. Wildelle totuus kauneudesta kuitenkin oli selviö ja hän hyväksyi sen. Erään tarinan mukaan Wilde lausui kuolinvuoteellaan viimeisiksi sanoikseen, ehkä hitusen ironisesti: “Joko tuo ruma tapetti lähtee, tai sitten lähden minä.”